Kauan sitten oli mies. Parrakas sellainen. Hän kulki yksin Lapin loputtomissa erämaissa. Hänen sormensa kulkivat karhean parran läpi kuin ylisuuri lihasta valmistettu kampa. Partakarvat olivat kuivat kuten kuumin maailmasta löytyvä aavikko. Ne putoilivat miehen sormien haroillessa partaa, rauhallisen ja kylmän napatuulen kuljettaessa ne kohti unehdettujen partakarvojen hautausmaata. Samalla kun ajan ja elementtien syömät partakarvat nousivat kohti taivasta etsien parempaa huomista, idea alkoi juurtumaan miehen mieleen. Idea porautui kaljun ukon päänahan läpi kuin ikimännyn känkkyrät juuret Suomen kallioperään. Olisiko tässä parrakkaassa elämässä vielä jotain? Jotain suurempaa ja parempaa? Olisiko jotain mahdollisuutta päästä pakoon tätä helvettiä, johon kuivat ja toisiinsa sotkeutuvat partakarvat ovat minut ajaneet? Onko näihin kysymyksiin jotain ratkaisua, joka on niin lähellä, mutta silti edelleen niin näkymätön?

Haukka kaarteli hiljalleen miehen pään yläpuolella sinikirkkaalla taivaalla. Samalla kun sen kiljaisu leikkasi ilmaa ja kaikui kelottuneiden mäntyjen oksilta, alkoi luuta ja nahkaa kasvamaan ajatuksen ympärille Miehen pääkopassa. Suuri Idea siitä, kuinka Mies voisi hoitaa partaansa. Mies ei eläisi tässä maailmassa ainoastaan parrakkaana miehenä, vaan myös hänen partansa tulisi kukoistamaan. Mies halusi luoda jotain, mikä sitoisi luonnon mahtavimmat elementit hänen haltuunsa ja siirtäisi tämän voiman hänen partaansa. Se oli tehtävä. Ihminen oli astellut kuun pinnalla ja kohta oltiin jo pikapikaa matkalla Marsiin, niin miksei olisi mahdollista saada kukoistavaa partaa?

Sitten Mies alkoi pohtimaan, olisiko se reilua maailmalle. Olisiko reilua antaa muiden partanaamojen elää siinä partakarvojen kiirastulessa, jossa hän oli ennen elänyt. Loputtomassa painajaisessa, jossa kurittomat partakarvat tunkeutuvat korviin ja silmiin. Mies päätti, ettei hän antaisi sen tapahtua. Mies istui sammaleen verhoamalle kivelle. Hän sulki silmänsä hiljaa ja pohti. Päiviä hän istui. Ilman vettä. Ilman ruokaa. Ilman kylmää olutta. Lapin lentävät saatanat, hyttyset, yrittivät irroittaa Miehen pohdinnoistaan. Mutta eivät edes ne, ei kylmyys, pimeys, sade tai kaljanhimo, voinut estää Ideaa puskemasta ulos pääkopasta. Jotta kaikki maailman partanaamat voisivat kukoistaa, Mies päätti sukeltaa yrittäjyyden maailmaan ja valloittaa partamaailman Partaveikkojen elämänlaadun parantamiseksi. Mies nousi hitaasti sammaleiselta kiveltä, sadepisaroiden valuessa alas hänen partaansa.

Sitten hän juoksi. Kuin Ahma, hän pinkoi läpi metsän kohti määränpäätä. Hän tiesi, mitä oli tehtävä.

”Tame the Hair, not the Beast”

-Antti Ovaskainen